Olen nuori äiti, hyvin väsynyt ja jokseenkin epätoivoinen äiti. Ajattelin aloittaa blogiketjun (jonka todella ovelasti olevinaan nimesin) johon saan purkaa ajatuksia ja tunteita, koska muuta tervettä kanavaa minulla ei enää ole.

Elämäni koki suuren mullistuksen kun melkein 11 kuukautta sitten tyttäreni syntyi maailmaan. Mullistavan siitä tekee se, että aikaisempi raskauteni keskeytyi ja kaavinta epäonnistui, vaurioitti kohtuni limakalvoja ja piti olla hyvin epätodennäköistä ikinä tulla raskaaksi. Raskaus oli siis toivottu ja iloinen asia. Päätinkin hiljaa mielessäni… koska olen niin onnekas että saan kokea äitiyden, minusta tulisi niin hyvä äiti kuin olla voin, omistan elämäni tälle lapselle enkä ikinä anna hänelle tapahtua mitään pahaa.

Elämässäni ennen raskautta olin juuri löytänyt paikkani eräässä kaveriporukassa, mieheni kaveriporukassa. Koko elämäni olen ollut hieman yksinäinen. Ehkä olen outo tai erikoinen, jokin esti minua aina saamasta hyviä ystäviä. Minun on hyvin vaikea luottaa ihmisiin ja siihen että he oikeasti välittävät. Joten 4 vuotta sitten kun tapasin mieheni ja aloimme seurustella, jouduin melkein pakon edestä purkamaan muuriani hieman koska mieheni kaverit olivat melkeinpä enemmän kuin perhe hänelle. Hiljalleen avauduin ja huomasinkin olevani kavereiden ympäröimänä ensimmäistä kertaa!

Olin se hauska, erilainen tyttö mutta vaikka olin erilainen, minut silti hyväksyttiin joukkoon mukaan ja tutustuin ihmisiin jotka mullistivat oman elämäni perinpohjaisesti. Ensimmäistä kertaa pystyin kertomaan kuka olen, mistä pidän ja miksi olen sellainen kuin olen. Minun ei tarvinnut mielistellä ketään. Nautin elämästäni, työstäni ja sosiaalisesta elämästäni koska oikeasti olen äärimmäisen sosiaalinen ihminen. Raskaudesta huolimatta pysyin mukana ja tein samoja asioita kuin ennenkin, eikä ketään haitannut. Päinvastoin, sillä kuulin useammalta kuin yhdeltä ihmiseltä lohdutuksia kuten “Älä huoli, ei me mihinkään hävitä, tehään vaan sitten enempi sellaisia juttuja missä vauva voi olla mukana!” ja “Autan kyllä aina kun mahdollista jos apua tarviit, minuun voit luottaa!”. Kuukaudet meni ja meidän pieni tyllerö tupsahti maailmaan. Sitten tapahtui jotain jota en osaa itsekkään selittää. Lupauksista, vannotuksista ja kaikesta muusta huolimatta ystäväni ovat pikkuhiljaa kadonneet. Toki vastaavat joskus puhelimeen kun soitan mutta harvemmin minulle päin soittelevat.

On olemassa lieventäviä asianhaaroja. Muutimme kauemmaksi keskikaupungilta ja tietenkin kauemmas sivistyksestä vaikka matkaa keskustaan onkin vain 5km. Mutta ei luulisi olevan vaikeaa hypätä linja-autoon? Minulle ei siihen edes ole varaa näillä tuilla, ei ole helppo olla kotiäiti. Lisäksi osa ystävistämme asuu alle 500 metrin päässä meistä, siltikään puolen vuoden ajan mitä olemme tässä melkein asuneet ei ole ihmiset enää tulleet käymään. Edellisessä asunnossamme kyllä kävivät vaikka olimme kauempana. Ystävilläni on monella alkanut uusi oma elämä, on uusia työpaikkoja, kouluja ja ihmissuhteita. Tietenkin se verottaa. Voisin itsekkin soitella useammin mutta minusta se ei ole vain minun hommani soitella…  aina kun soitan enkä tavoita ja illan päätteeksi huomaan etteivät ole edes soittaneet takaisin, masennun. Useammassa tapauksessa kun yhdessä olen itkenyt pahaa oloani sitten koko illan kun ei ole ketään kelle puhua. En tiedä luotanko enää kehenkään… tuntuu että heidän prioriteettinsä ovat muuttuneet. Ennen olin perillä kaikkien elämästä, minulle puhuttiin mielellään asioista ja nyt en tiedä kenestäkään mitään tai kuulen asioista viimeisenä. Ehkä olen vain vainoharhainen mutta tuntuu välillä siltä kuin selkäni takana vain puhutaan pahaa eikä kukaan puhu suoraan.  Aina jäädään pippaloiden ja leffailtojen ulkopuolelle, mieheni ja minä.

Tämän valittamisen pointtihan nyt oli taas se että vastoin omia odotuksiani kasvatan lastani yksin mieheni kanssa, ilman apuja. Raskausaikana asennouduin siihen että edelleen näen ystäviäni ja he välillä auttaisivat lapsenhoidossa, naiivia eikö totta? Kuka haluaisi vahtia huutavaa tenavaa kun voisi katsella mielummin vaikka leffaa? Vaikka kerroin jo varhain raskausaikana että pelkään kuollakseni että minut jätetään ulkopuoliseksi, siltikin niin kävi. Nyt en yhtäkkiä olekaan se sama ihminen jonka aivan hetki sitten vasta löysin. Juuri kun aloin hyväksymään itseni kaikista ulkoisista ja sisäisistä vioista huolimatta, minulta katoaa identiteetti! Tai siis kaikki muu, paitsi tämä äitiys. Minulla ei ole aavistustakaan kuka olen enää koska kaikki tuttu katosi.

Olen siis pienen lapsen äiti vailla muuta identiteettiä, vailla muuta elämää. Älkää käsittäkö väärin, rakastan tyttöäni enemmän kuin mitään muuta. Hyvinä päivinään hän saisi kenet tahansa nauramaan ihanilla höpötyksillään ja jekuillaan. Elämä haastavan lapsen kanssa on vain joskus niin musertavan rankkaa. Alusta asti hän on ollut hankala syömisen, nukkumisen ja itsekseen olon suhteen. Imetys lakkasi 2kk jälkeen kun tyttö teki tissilakon. Korvike ei meinannut maistua ja sitten 3kk iässä alkoikin jo tulla hampaat. Soseet upposivat kunnes 10kk tuli täyteen, jolloin mikään taas ei kelvannut mitenkään missään muodossa. Vauvana ei myöskään nukkunut päiväunia, nyt jo onneksi nukkuu edes yhdet tunnin päikkärit päivässä mutta todella vähän jää aikaa itselleen, kun hereillä ollessaan neitiä pitää jatkuvasti viihdyttää tai kiikuttaa sylissä. Usein olenkin jo niin loppu ja uupunut että huomaan huutavani viattomalle lapselleni vaikkei hän tiedä tehneensä mitään väärin. Sen jälkeen tunnen niin suurta pahaa oloa ja huonoa omatuntoa huutamisesta että itken kunnes mieheni tulee kotiin. Tunnen olevani todella huono äiti. Eli edes se asia mitä eniten maailmassa halusin, ei onnistu minun tekemänäni. En osaa edes olla äiti.

Tällä hetkellä pelkään eniten sitä millainen esimerkki olen lapselleni. Jos tätä rataa jatkuu niin joku kerta lapseni alkaa vielä pelkäämään minua koska huudan niin paljon vaikka en sitä tarkoitakkaan. Kun on niin väsynyt eikä mikään mitä teet lapsesi edestä riitä, ei vaan ole enää muuta ilmaisumuotoa, ei ainakaan mitään minkä minä osaan. Lisäksi tämä yksinäisyys alkaa vaikuttamaan negatiivisesti ajatuksiini ja mielialaani. Joskus ajatukseni ovat todella tuulesta tempaistuja ja usein nukkumaan mennessä huomaan toivovani itselleni sairaskohtausta yön aikana ettei tarvitsisi taistella seuraavaakin päivää. Ennen taisin olla se ilopilleri vaikka pessimistinen olenkin… nyt tuntuu että kaikilla ja kaikella on jotain minua vastaan, ihan kuin mikään ei voisi mennä niin kuin ajattelin. Mutta voiko sitä muuta odottaakaan kuin vilkasta mielikuvituksen juoksua kun sosiaalinen ihminen laitetaan neljän seinän sisälle jumiin haastavan lapsen kanssa joka ei osaa vielä puhua?

Tahdon vanhan elämäni takaisin osaksi nykyistä elämääni. Miksen voi olla äiti sekä se sama ihminen joka joskus piti hauskaa? En siis ole alkoholin suurkuluttaja, parasta ajankulua oli istua ystävieni kanssa kahvilla ja höpöttää mistä sun sattuu. Olenko itse siis muuttunut liikaa jotenkin? Tai olenko mahdollisesti tehnyt jotain? Olenko muuttunut tylsäksi joten seuraani ei enää kaivata? Koska en voi lähteä aina keikoille tai muille minua ei enää edes muisteta osana normaalia kokoonpanoa? Voi kun joku tulisi ravistamaan minua ja sanomaan että kaikki on vain mielikuvitustani… tai kertomaan miksi ihmeessä kaikki vain katosivat. En uskalla kertoa näitä ajatuksia näille ihmisille koska pelkään loukkaavani heitä ja myös kuulevani jotain jota en välttämättä haluaisi kuulla. Eniten kumminkin sitä että tämän kuultuaan he häviäisivät lopullisesti ja kokonaan elämästäni.

Tässä siis blogini ensimmäinen osa joka koskee lähinnä yksinäisyyttä, joka on ehdottamasti rankinta tässä äitiydestä. Asia josta ei varotettu ja asia johon ei pysty varautumaan. Lisää purkamista vauva-arjesta tiedossa, ketä lienee kiinnostaa… jos ketään. Nyt kumminkin laulamaan ja pomppimaan syöttötuolin eteen jos neiti vaikka millään viitsisi syödä edes osan iltapuurostaan…